Niin. Olemme kaikki uuden ja yllättävän, pelottavankin edessä. Tämä koskee koko maailmaa: pandemia. Covid-19 virus aloitti matkansa Kiinasta viime joulukuussa, ja helmi-maaliskuun aikana se valtasi lähes koko muunkin maailman. Nyt huhtikuun alussa maailmassa on yli 1 300 000 todennettua koronavirustapausta, ja valitettavasti yli 70 000 ihmistä on menehtynyt tautiin. Maanantaina maaliskuun 16. Suomenkin hallitus julisti poikkeustilan, jossa koulut on pääosin suljettu ja kaikkia kehotetaan välttämään muita kuin aivan välttämättömiä kontakteja muihin ihmisiin. Yli kymmenen hengen kokoontumisia ei tule pitää, yli 70-vuotiaat ovat kotikaranteenissa ja vanhusten hoitolaitoksissa ei saa vierailla. Seuraavina viikkoina koko uusimaa suljettiin. Monissa Euroopan maissa tilanne on riistäytynyt käsistä, kuolonuhreja on tuhansia ja rajoitustoimet ovat hyvin tiukat, paljon tiukemmat kuin Suomessa nyt.
Olemme Harakanpojan kanssa olleet kotona tuosta maanantaista saakka, se oli viimeinen päivä, kun lapsi kävi koulussa ja näki ystäviään. Oikeastaan olimme vapaaehtoisessa karanteenissa jo yli edeltävän viikonlopun, sillä allergiakausi ja yskä alkoivat pienellä samaan aikaan kuin tämä katastrofi puhkesi. Onneksi astmalääkkeet auttoivat heti, ja yskä hellitti.
Miltä tämä kaikki tuntuu?
Aluksi meidät valtasi tietysti iso huoli. Meillä on koko perhepiirissä paljon riskiryhmäläisiä, vanhempia ja nuorempia. Lapsi kulkee kahden kodin väliä, minä kuljen kahden kodin väliä, lapsi on usein mukana Punaisessa puutalossa, jossa on niinikään kahdessa kodissa asuvat lapset. Lapsen toisessakin kodissa kulkee bonussisarus välillä toiseen kaupunkiin. Viisi perhettä ja viisi kaupunkia isossa ketjussa, jossa kukaan ei saisi sairastua. Melkoista.
Jotenkin elämä on kuitenkin asettunut uomiinsa. Seuraamme uutisia, toivomme parasta, että virus ei vyöryisi suomen yli niin voimallisena kuin se pahimmillaan on tehnyt muualla. Toivomme, että suomalaiset ovat viisaita ja tekevät kaikkensa nyt kun ollaan vielä tässä vaiheessa. Olemme nyt Harakanpojan kanssa ottaneet asiaksemme olla minun vuorollani ihan kahdestaan, kotona. Lapsi käy etäkoulua ahkerasti, minä teen töitä kotoa niin kuin tähänkin asti, ulkoilemme ja liikumme paljon. Oma työni ei oikeastaan muuttunut juuri mitenkään, ja olen ollut onnellinen, että työtehtäviä on freelancerille tullut tasaiseen tahtiin.
Jollain nurinkurisella tavalla arki on ollut ihmeellisen balanssissa, keskittynyttä ja, no, onnellistakin. Läheisiä ja ystäviä on tietenkin kova ikävä. Olemme kolunneet asuinalueemme tutkimattomia katuja ahkerasti, keksineet uusia urheilulajeja ja kokanneet paljon. Lapsi nauraa, että “Pahus, kun mulla on tämä kasvupyrähdys juuri kun ollaan kotona, mulla on koko ajan nälkä!” Jotenkin on tunne, että ehdin paremmin kuulla ja nähdä ja tuntea asioita. Kohdata lapsen ja itseni. Toisaalta arjessa on paljon enemmän rutiineja kuin yleensä, mutta sekaan mahtuu hyviä keskusteluja, tekemistä ja ajattelemista. Toki myös valtavat määrät hajamielistä somettamista ja oman tilan tarvetta, molemmilla, mutta myös sitä ihanaa hitautta ja läsnäoloa. Kaikki se eri paikkoihin sinkoilu, harrastusten ja perheiden välillä matkustaminen on poissa. Olen ilokseni ehtinyt joka päivä korjailla ja järjestellä paikkoja kotona, tehdä roikkumaan jääneitä asioita pois. Yhtenä päivänä liimasin irronneen linnun korutelineestä, toisena korjasin rikkoutuneen taulunkehyksen, kolmantena tein vähän isompaa myllerrystä olohuoneessa. Välillä toki tuntuu, että koko ajan on kiire, kun yrittää toimittaa apuopettajan ja yrittäjän virkaa yhtä aikaa, mutta onneksi työtä on ollut aika sopivasti, ja tässä ajassa omituiset vuorokaudenajat tehdä töitä lienevät ymmärrettäviä.
Niin, se työ. Yksi iso huolenaihe Suomella ja myös henkilökohtaisesti minulla on ollut yhteiskunnan rattaiden pyöriminen. Yrittäjyys ja siihen ladatut lisähaasteet koskettavat minua syvältä, vaikka oma tilanne onkin kerrankin parempi kuin vuosiin. Mutta entisenä kivijalkayrittäjänä tunnen niin monien kollegoiden ja ystävieni tuskan. Mietin, millä saisimme mahdollisimman monen yrityksen pysymään jaloillaan. Millä mahdollisimman moni saisi pitää työnsä, miten selviäisimme tämän kauhean ajan yli mahdollisimman pienin vahingoin? Yksittäisellä ihmisellä ei ole tässäkään asiassa suurtakaan valtaa, mutta lohdullista on, että olemme nyt kaikki enemmän tai vähemmän samassa veneessä. Solidaarisuutta kysytään, naapuriapua tarvitaan, support your local -asenne on olennainen jos haluaa, että juuri ne oman kylän tärkeät puljut pysyvät pystyssä. Ja tietenkin myös isommassa mittakaavassa kuluttamisen ohjaaminen viisaasti on nyt tärkeämpää kuin koskaan. Juuri nyt valinnoilla on eniten väliä. Palaan tähän aiheeseen pian.
Kuvan paita: Vietto eco fashion, Helsinki
HARAKANPESÄSSÄ 